Jos sanon "voi paska", nuoria hihityttää...se sanoi "paska". Minua on luultu monesti opettajaksi tai muuksi henkilökunnaksi, mikä onkin aivan luonnollista. Muistuttaa vain, että naamataulu paljastaa ajokilometrit.

Tähän saakka olen kuulunut yleensä porukan keskiöön, sinne parhaiden tyyppien joukkoon. Nyt olen marginaalissa ja erilainen. Minua ei välttämättä oteta automaattisesti joukkoon. Ei se pahalta tunnu, ainakaan vielä. On vain niin outoa huomata aikouisoppilaitoksessakin pätevät "viidakon lait", joista olen omille lapsilleni paasannut.

Mutta omalta osaltaan voi tehdä paljon. Tätä se mamma-fiilis sitten kai on, kun yrittää katsoa, että ainakaan ketään muuta ei jätetä yksin. Ollaan me sitten oma porukka: pullukat, silmälasipäiset, omituiset, ontuvat ja vanhat :)

Ajoin viereisen marketin pihaan ja loikkasin autosta ulos. Huomasin, että minua seuraa jarrutusjälki eli vasen takapyörä oli jumissa eikä ollut pyörinyt lainkaan. Soitin miehelleni. Ei vastaa. Soitin työnumeroon. Ei vastaa. Soitin lapsille. Kukaan ei vastaa. Mietin, uskallanko ajaa auton kauppakeskuksen tunneliparkkiin, missä jää sulaisi.

Vihdoin puhelin soi. Mies neuvoi peruuttamaan ja ajamaan taas eteenpäin pienillä nykäyksillä, se saattaisi laukaista tilanteen. Ei toiminut. Nytkyttelin edestakaisin, jarru yhä jumissa.

Mies soitti uudelleen ja sanoi, että ottaisin takakontista sinne jääneen yli metrisen kirveen ja paukuttaisin vannetta hamarapäällä niin, että jäät menisivät rikki ja rapisisivat alas. Sanoin, etten voi sellaista tehdä, kun kaupan pihassa on valtavasti porukkaa. Mies toisti, että kyllä voit. Sinä korjaat nyt autoasi eikä se kuulu muille.

Hyppäsin siis autosta ulos ja kiskoin valkoisilla hanskoillani pölykapselin irti. Otin takakontista valtavan kirveen ja aloin hakata sillä vannetta. Kesken antaumuksellisen paukutuksen huomasin, että joku partasuinen mies tuijottaa minua 15 metrin päässä suu auki.

Oikaisin selkäni ja tuijotin häntä. Huusin, että korjaan rengasta, ja jatkoin hakkaamista. Syrjäsilmällä näin, että ukko tuijotti vielä hetken ja katosi vähin äänin.

Laitoin kirveen takakonttiin ja hyppäsin koeajolle. Rengas toimi upeasti! Jälkeen jäi vain musta vana rikkoutuneita jäitä.

Yksi kerrallaan opettelin luita ensin suomeksi, sitten latinaksi. Siis se, mitä kuvittelin takaraivoksi, onkin vielä päälakea. Ja onko ohimo tosiaan niin takana?? Uutta oli myös, että sääriluun kaverina on pohjeluu. Mulla on siis todella vankat perustaidot...

Yllättävän hyvin latina on jäänyt päähän. Pyysin lapsia kuulustelemaan. Hyvin meni...olen kuulemma hikari.

Ensi viikolla on pistokkaat...

Kun kilpailijat kertoivat, kuinka he jännittivät, olivat ylpeitä uskalluksestaan ja riemuitsivat jatkoon pääsystään, koskettelivat he samalla jotakin samaa kokemusta minussa. Liikutti aivan valtavasti. Minua harmitti, kun se vanha rouva ei päässyt. Hän, joka on koko ikänsä ollut muita varten, eikä nyt päässyt toteuttamaan omaa juttuaan. Hän on kuitenkin tehnyt jotakin, eikä hautautunut arkeen. Ei hän hautaudu tämänkään jälkeen.

Hyvä me tädit!

Menin istumaan hänen viereensä välitunnilla, mutta luulen, ettei hän suuremmin ilahdu keski-ikäisen tätin seurasta. Koulu on aivan alussa ja nyt jo joku jää ulkopuolelle. Miten prosessi ehtii tapahtumaan näin nopeasti?

Toivottavasti olen väärässä ja yksinäisyys vain väliaikaista.

Itsekään en ole välttynyt sosiaalisilta ilmiöiltä. Eräs nuori nainen hakeutui seuraani, mutta käyttäytyi melko haastavasti. Sössötti ikäänkuin minua matkien ja naureskeli kaatamalleni lautaselle. Ei se tuntunut hyvältä. Olin ällikällä lyöty, en ollut valmistautunut tällaiseen koulussa, jossa aikuiset opiskelevat.

Asia pyöri koko illan mielessäni ja toivoin, että hankaluus ratkeaisi ennenkuin on alkanutkaan. Seuraavana päivänä tyttö ei enää liimautunut minuun. Olin helpottunut.

Olenko lapsellinen, kun yllätyin?

Tänään minua on hermostuttanut. Hiljaisessa luokassa istuminen tuntui pahalta. Teki mieli sännätä karkuun. Paniikkihäiriöistä?

Selvisin tilanteesta sulkemalla silmäni ja sulkemalla toiset pois ajatuksistani. Olo rauhoittui, mutta ei se kyllä mitään kivaa ollut. Olen selvästi astunut oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Nyt odotan, että uudesta alueesta tulee tuttu ja voin rentoutua siellä.

Tähän saakka mukavuusalueeni näyttää olleen pieni. Vähäinenkin askel sen ulkopuolelle on aiheuttanut kurjaa oloa ja paluu helpottuneisuutta.

On jo aikakin rikkoa tynnyrin seinät, vaikka se on vaikeaa.

Uusi koulukaverini Mia kertoi tänään, että tulemme jossakin vaiheessa käyttämään toisiamme ikäänkuin opetusvälineinä. Se tarkoittaa myös riisumista alusvaatteisille ja sitä, että toiset tarkkailevat kehoa ja sen virheasentoja. 

Sanoin Mialle, että onneksi en lähtenyt kätilökouluun kuten ystäväni.

Eilisestä huomimatta jokin ihana innostus on herännyt minussa yön aikana. Lähden hyvillä mielin kouluun. Olen niin hyvällä tuulella siitä, että olen hyvällä tuulella.

Vaikka luokassa vallitsee yhä hiljaisuus, pientä porukoitumista on alkanut muodostua. Suulaimmat pojat ja tytöt muodostava pienen ryhmän. Itse haahuilen sinne tänne. Pääasiassa olen kimpassa sen kolmikymppisen kanssa. Mikäköhän tämän ryhmän hierarkia on?

Joku kysyy nimeäni ja miettii, kuinka muistaisi sen. Jonkinlainen silmätikku taidan silti olla, erotun porukasta tehokkaasti. Se ei tunnu haittaavan minua. Onneksi. Koulussa on muitakin aikuisopiskelijoita.

Olen iltaisin valtavan väsynyt. On kuin siirtyisin avaruusaluksella maailmasta toiseen. Minun on vaikea kotiutua. Anattelen koulua ja puhun siitä taukoamatta. Perheparka. Tiskaaminen auttaa maadoittumaan kotioloihin.

Lapset ripustautuvat minuun, vaikka en ole ollut poissa kuin muutaman tunnin tavallista enemmän. Mutta he tietävät, etten ole saatavilla koko ajan.

Myös mieheni halaa minua tavallista useammin.

Toisaalta olisi kamalaa, jos joku olisi luovuttanut minulle tuolinsa. Silloin vasta olisin tuntenut itseni vanhaksi.. Ehkäpä olin nyt tasa-arvoinen heidän kanssaan. Jäihän muutama muukin paikkaa vaille.

Lisäksi opettaja puhui mielle kuin lapsille. Pelotteli, miten paljon kaikkea vaikeaa tulee eteen. Tuonkin olisi voinut kertoa toisella tavalla ja kannustaa, että kyllä te opitte, vaikka paljon uutta asiaa tuleekin.

Kotona purin pahaa mieltäni. Miksi valitan koko ajan? Silti olo parani vähän.

Olen tehnyt ansiokkaita hermoiluhommia. Heräillyt yöllä säännöllisesti kahdelta ja pelännyt koulun alkua. Viimeisenä yönä tapahtuu taas jäätyminen. Jännitys katoaa, nukun hyvin ja herään ajoissa.

Pitkä matka toiseen kaupunkiin ja lopulta olen koulun aulassa. Sieltä opastetaan valtavan joukon jatkeeksi auditorioon, jossa kaikki koulunsa aloittavat kokoontuvat. Viereeni sattuu nainen, joka on sattumalta samalla linjalla kanssani. Hän on vain 10 vuotta nuorempi ja iloinen tapaus. Oloni rentoutuu vähän.

Valtaisa lauma jaetaan eri opiskelulinjoihin ja huomaan seisovani 25 kaksikymppisen keskellä. Tai siis oli siellä se kolmekymppinen. Tai ehkä pari. Kaikki ne näyttävät samalta. Onkohan tämä sitä ikärasismia?

Mietin, että näiden ihmisten kanssa vietän seuraavat neljä vuotta. Nämä tulevat vielä tutuiksi. Joku saattaa joskus ärsyttää, joku on hauska, joku jää etäiseksi. Poikia on muutama ja he kerääntyvät kasaan kuin hakien toisistaan suojaa valtavan estrogeenikertymän keskellä. Mukava sukupuolijakauma heidän kannaltaan :)

Kierrämme hiljaisina luokasta toiseen ja yritän saada tolkkua opettajista, tiloista, tuutoreista, papereista ja tunnuksista. Vaikken tee mitään, käytän jättimäisen määrän energiaa katsomalla ja kuuntelemalla kaikkea uutta. 

Koko talo tuntuu vieraalta. Yritän keksiä jonkin kiinnekohdan, joka kertoisi, että tänne minut on tarkoitettu. En löydä sitä vielä.

Ajan kotiin lopen uupuneena.

Vasta viimeistä kassia kantaessani pääsee itku. Tyrskin pihassa ja ja palaan sisälle. Ripustaudun pomon kaulaan.

Nyt se on ohi. Olen hypännyt.