Koulussani on pääasiassa nuoria naisia, niin opettajina kuin oppilainakin. Olen alkanut tuntea itseni sukupuolettomaksi. Ja tantaksi. En tiedä, mitä minun pitäisi pukea ylleni aamulla. Sen tiedän, etten halua sulautua huppariarmeijaan.

Jos sanon "voi paska", nuoria hihityttää...se sanoi "paska". Minua on luultu monesti opettajaksi tai muuksi henkilökunnaksi, mikä onkin aivan luonnollista. Muistuttaa vain, että naamataulu paljastaa ajokilometrit.

Tähän saakka olen kuulunut yleensä porukan keskiöön, sinne parhaiden tyyppien joukkoon. Nyt olen marginaalissa ja erilainen. Minua ei välttämättä oteta automaattisesti joukkoon. Ei se pahalta tunnu, ainakaan vielä. On vain niin outoa huomata aikouisoppilaitoksessakin pätevät "viidakon lait", joista olen omille lapsilleni paasannut.

Mutta omalta osaltaan voi tehdä paljon. Tätä se mamma-fiilis sitten kai on, kun yrittää katsoa, että ainakaan ketään muuta ei jätetä yksin. Ollaan me sitten oma porukka: pullukat, silmälasipäiset, omituiset, ontuvat ja vanhat :)

Eilen koulun loputtua jouduin raapimaan autoa lumen ja jään alta kymmenisen minuuttia. Kun lopulta pääsin lähtemään, auto kulki jotenkin työläästi. Ajattelin, että jossakin on jäätä ja että se irtoaa kohta. Eipä irronut.

Ajoin viereisen marketin pihaan ja loikkasin autosta ulos. Huomasin, että minua seuraa jarrutusjälki eli vasen takapyörä oli jumissa eikä ollut pyörinyt lainkaan. Soitin miehelleni. Ei vastaa. Soitin työnumeroon. Ei vastaa. Soitin lapsille. Kukaan ei vastaa. Mietin, uskallanko ajaa auton kauppakeskuksen tunneliparkkiin, missä jää sulaisi.

Vihdoin puhelin soi. Mies neuvoi peruuttamaan ja ajamaan taas eteenpäin pienillä nykäyksillä, se saattaisi laukaista tilanteen. Ei toiminut. Nytkyttelin edestakaisin, jarru yhä jumissa.

Mies soitti uudelleen ja sanoi, että ottaisin takakontista sinne jääneen yli metrisen kirveen ja paukuttaisin vannetta hamarapäällä niin, että jäät menisivät rikki ja rapisisivat alas. Sanoin, etten voi sellaista tehdä, kun kaupan pihassa on valtavasti porukkaa. Mies toisti, että kyllä voit. Sinä korjaat nyt autoasi eikä se kuulu muille.

Hyppäsin siis autosta ulos ja kiskoin valkoisilla hanskoillani pölykapselin irti. Otin takakontista valtavan kirveen ja aloin hakata sillä vannetta. Kesken antaumuksellisen paukutuksen huomasin, että joku partasuinen mies tuijottaa minua 15 metrin päässä suu auki.

Oikaisin selkäni ja tuijotin häntä. Huusin, että korjaan rengasta, ja jatkoin hakkaamista. Syrjäsilmällä näin, että ukko tuijotti vielä hetken ja katosi vähin äänin.

Laitoin kirveen takakonttiin ja hyppäsin koeajolle. Rengas toimi upeasti! Jälkeen jäi vain musta vana rikkoutuneita jäitä.

Olen aloittanut ihmisruumiin pänttäämisen latinaksi. Tämä olikin ainoa asia, mitä tiesin opiskelusta etukäteen. Sitäkin olen hermoillut tolkutta jo etukäteen.Viimeinen ulkoluku taisi kun tapahtua yli 20 vuotta sitten lukiossa...

Yksi kerrallaan opettelin luita ensin suomeksi, sitten latinaksi. Siis se, mitä kuvittelin takaraivoksi, onkin vielä päälakea. Ja onko ohimo tosiaan niin takana?? Uutta oli myös, että sääriluun kaverina on pohjeluu. Mulla on siis todella vankat perustaidot...

Yllättävän hyvin latina on jäänyt päähän. Pyysin lapsia kuulustelemaan. Hyvin meni...olen kuulemma hikari.

Ensi viikolla on pistokkaat...

Tänään katsoin Master Chefin.Ja itkin! Olenkohan ylittänyt jonkin rajan, jonka toiselle puolelle ei pitäisi mennä..

Kun kilpailijat kertoivat, kuinka he jännittivät, olivat ylpeitä uskalluksestaan ja riemuitsivat jatkoon pääsystään, koskettelivat he samalla jotakin samaa kokemusta minussa. Liikutti aivan valtavasti. Minua harmitti, kun se vanha rouva ei päässyt. Hän, joka on koko ikänsä ollut muita varten, eikä nyt päässyt toteuttamaan omaa juttuaan. Hän on kuitenkin tehnyt jotakin, eikä hautautunut arkeen. Ei hän hautaudu tämänkään jälkeen.

Hyvä me tädit!

Tänään huomasin, että yksi luokan nuorista miehistä on yksin joka paikassa. En osaa sanoa, onko hän ujo vai onko hänet jostakin syystä suljettu porukan ulkopuolelle.

Menin istumaan hänen viereensä välitunnilla, mutta luulen, ettei hän suuremmin ilahdu keski-ikäisen tätin seurasta. Koulu on aivan alussa ja nyt jo joku jää ulkopuolelle. Miten prosessi ehtii tapahtumaan näin nopeasti?

Toivottavasti olen väärässä ja yksinäisyys vain väliaikaista.

Itsekään en ole välttynyt sosiaalisilta ilmiöiltä. Eräs nuori nainen hakeutui seuraani, mutta käyttäytyi melko haastavasti. Sössötti ikäänkuin minua matkien ja naureskeli kaatamalleni lautaselle. Ei se tuntunut hyvältä. Olin ällikällä lyöty, en ollut valmistautunut tällaiseen koulussa, jossa aikuiset opiskelevat.

Asia pyöri koko illan mielessäni ja toivoin, että hankaluus ratkeaisi ennenkuin on alkanutkaan. Seuraavana päivänä tyttö ei enää liimautunut minuun. Olin helpottunut.

Olenko lapsellinen, kun yllätyin?