Eilen koulun loputtua jouduin raapimaan autoa lumen ja jään alta kymmenisen minuuttia. Kun lopulta pääsin lähtemään, auto kulki jotenkin työläästi. Ajattelin, että jossakin on jäätä ja että se irtoaa kohta. Eipä irronut.

Ajoin viereisen marketin pihaan ja loikkasin autosta ulos. Huomasin, että minua seuraa jarrutusjälki eli vasen takapyörä oli jumissa eikä ollut pyörinyt lainkaan. Soitin miehelleni. Ei vastaa. Soitin työnumeroon. Ei vastaa. Soitin lapsille. Kukaan ei vastaa. Mietin, uskallanko ajaa auton kauppakeskuksen tunneliparkkiin, missä jää sulaisi.

Vihdoin puhelin soi. Mies neuvoi peruuttamaan ja ajamaan taas eteenpäin pienillä nykäyksillä, se saattaisi laukaista tilanteen. Ei toiminut. Nytkyttelin edestakaisin, jarru yhä jumissa.

Mies soitti uudelleen ja sanoi, että ottaisin takakontista sinne jääneen yli metrisen kirveen ja paukuttaisin vannetta hamarapäällä niin, että jäät menisivät rikki ja rapisisivat alas. Sanoin, etten voi sellaista tehdä, kun kaupan pihassa on valtavasti porukkaa. Mies toisti, että kyllä voit. Sinä korjaat nyt autoasi eikä se kuulu muille.

Hyppäsin siis autosta ulos ja kiskoin valkoisilla hanskoillani pölykapselin irti. Otin takakontista valtavan kirveen ja aloin hakata sillä vannetta. Kesken antaumuksellisen paukutuksen huomasin, että joku partasuinen mies tuijottaa minua 15 metrin päässä suu auki.

Oikaisin selkäni ja tuijotin häntä. Huusin, että korjaan rengasta, ja jatkoin hakkaamista. Syrjäsilmällä näin, että ukko tuijotti vielä hetken ja katosi vähin äänin.

Laitoin kirveen takakonttiin ja hyppäsin koeajolle. Rengas toimi upeasti! Jälkeen jäi vain musta vana rikkoutuneita jäitä.