Eilisestä huomimatta jokin ihana innostus on herännyt minussa yön aikana. Lähden hyvillä mielin kouluun. Olen niin hyvällä tuulella siitä, että olen hyvällä tuulella.

Vaikka luokassa vallitsee yhä hiljaisuus, pientä porukoitumista on alkanut muodostua. Suulaimmat pojat ja tytöt muodostava pienen ryhmän. Itse haahuilen sinne tänne. Pääasiassa olen kimpassa sen kolmikymppisen kanssa. Mikäköhän tämän ryhmän hierarkia on?

Joku kysyy nimeäni ja miettii, kuinka muistaisi sen. Jonkinlainen silmätikku taidan silti olla, erotun porukasta tehokkaasti. Se ei tunnu haittaavan minua. Onneksi. Koulussa on muitakin aikuisopiskelijoita.

Olen iltaisin valtavan väsynyt. On kuin siirtyisin avaruusaluksella maailmasta toiseen. Minun on vaikea kotiutua. Anattelen koulua ja puhun siitä taukoamatta. Perheparka. Tiskaaminen auttaa maadoittumaan kotioloihin.

Lapset ripustautuvat minuun, vaikka en ole ollut poissa kuin muutaman tunnin tavallista enemmän. Mutta he tietävät, etten ole saatavilla koko ajan.

Myös mieheni halaa minua tavallista useammin.