Olen ollut töissä tässä toimistossa 20 vuotta. Media-alaan liittyvä työ on ollut ihan mielenkiintoista, mutta olen jo kauan halunnut kokeilla jotakin uutta.

Käynti ammatinvalintapsykologilla kymmenen vuotta sitten ei antanut mitään vihjettä sille, mikä minusta tulisi isona. Halusin jotakin, mutta en tiennyt mitä. Vuosien varrella hoitoala alkoi näyttää yhä kiinnostavammalta. Se olisi oikeaa tekemistä paperin pyörittelyjen sijasta.

Yht´äkkiä tajusin, että ikää on liki 40, lapset melkein murrosiässä ja asuntolainasta tullut perheenjäsen. Kaikki on vakaata, turvallista. Ja tylsää. Tässäkö elämä oli? Ystäväni sanoi, että kohta lapset lähtevät pois kotoa, työelämässä ei ole tarjolla mitään uutta. Että edessä on vain sarja luopumisia.

Tuli paha olo. En halunnut vielä laskeutua siihen olotilaan.

Opiskelupäätöksen tekemistä jarrutti pari asiaa. Iso käytännön juttu on raha. Velkaa on vielä paljon.

Toiseksi kotikaupungissani ei ole opiskelupaikkaa, vaan minun pitäisi hakea 100 kilometrin päässä olevaan ammattikorkeaan.

Suurin kynnys opiskeluun hakemisessa on kuitenkin sekalainen kirjo pelkoja. Niiden kuningas on esiintymisjännitys, jonka vuoksi olen vältellyt opiskelua nuoruusvuosistani lähtien. Pelkkä ajatus esitelmän pitämisestä luokan edessä saa käteni hikoamaan ja pulssin kiihtymään hetkessä.

Keski-iän kriisi ja turhautuminen yhdessä lypsivät kuitenkin viimeisen pisaran maljaan, joten pitkän miettimisen herkistämässä äkillisessä rohkeuden puuskassa täytin hakupaperit.